Mother remember me

Helsingin kadut ovat harmaat. Taivaalla hehkuu täysikuu kun kävelen kohti bussipysäkkiä. Se hohtaa katulamppujen takaa kuin kehityksen jalkoihin jäänyt lumoava pala menneisyyttä.
  Maassa lojuu haavan lehtiä. Pysähdyn katselemaan niitä. Huureisina niiden pinnassa välkehtii katulamppujen valo kuin miljoonat pienet tähdet. Kun pääsen näköetäisyydelle pysäkistä bussi on juuri lähtenyt. Pysäkki on tyhjä. 
Jostain tulee nuori nainen ja istahtaa penkille. Toisaalta saapuu toinen. Kävelen heitä kohti. Asetun seisomaan metrin päähän naisesta joka ensimmäisenä valitsi istumapaikan. Sivusilmällä seuraan kuinka nuori tyttö, ehkä noin 15 vuotias kulkee rentona minua kohti. Seisahtuu. Välimatka on sopiva. Nainen kirkkaanpunaisessa takissa kulkee edestäni. Hän on kaunis mutta näyttää väsyneeltä. Haluaisin kertoa hänelle että hän on kaunis. Kertoa kuinka hän onnistui saamaan hetken täyden huomioni. Kuinka hän on mieleenpainuva  kuin kadulla lepäävät huurteiset lehdet ja täysikuu. Mutten. Sillä yhä kasvavassa joukoussamme kukaan ei sano sanaakaan. Tunnen olevani osa verkostoa. Ihmisiä jotka vaeltaa kohti yhteistä päämäärää. Bussin saapuessa yksi astuu eteenpäin ja heilauttaa kättään. Pieni palvelus meille kaikille, mutta kukaan ei kiitä. Ei se sopisi. 

Tältäkö yksinäisyys tuntuu?

Pelko sinällään

En pelkää mitään enemmän kuin pelkoa itsessään. Ajatus siitä että ylitsevuotava huoli saisi minut jättämään tekemättä asioita joita haluan. Ehkä pelkoni kohde on sinällään tekemättömyys. Sietokykyni laiskuutta kohtaan on laskenut. 
     Aikataulukseni mukaan minulla ei ole vapaapäivää seuraavaan kolmeen viikkoon. Vaikka takana on vasta yksi työssä vietetty viikonloppu koen itseni oikeutetuksi puhumaan tauottomasta työntakomisesta kuin kokenutkin tekijä. Samoin kuin kolmen peräkkäisen kello viiden herätyksen jälkeen mielessäni mallittelen paikkaani vuosikymmeniä alalla olleen emännän tasolle. 

Itsekeskeisyys saattaa olla yksi suurimmista vioistani. 

I never promised to be someone u can be proud of

Varasin viikonloppuloman Viroon. Lasken päiviä. Arki on työtä ja rutiinia. Joka päivä syön lautasellisen riisiä ja kanaa. Aamuin ja illoin kaurapuuroa. Herätys viideltä ja nukkumaan ennen yhdeksää. Asun kaupungissa josta en tunne ketään. 

Mitä tulee kuvikseen mun arkeni tylsyys tarjoaa vain valkoisen kankaan jolle voin laskea pensselini. Maalata kierteleviä viivoja ja kokeilla uusia varjostuksia. 

Mitä tulee kirjoittamiseen motivaatio kuulostaa tarinalta jota äiti ehkä luki iltaisin kun oli pieni. Hatara muistikuva jossain aivojen takalohkon kohdalla. 

Nainen keittiössä

Viimeisenä iltana saatiin tehdä pannukakkuja jotta voitiin esitellä suomen kulttuuria. Niistä tuli rakeisia ja ne maistu vaan kananmunalta. Laitoin päälle liikaa siirappia jotta pystyin syömään niitä näyttämättä että jokin meni pieleen.
 Koitetiin tehdä myös pääsiäiseksi mämmiä mutta se kakkua muistuttava korppu ei sinänsä tehtävää ajanut.

 Ne teki viimeselle illalliselle perunoita ja pihviä, pukeutuivat parhaisiin ja tarjoili laseista viiniä. Näkymää en odottanut kun saavuin illalliselle paskasissa lökäreissä vanha huppari olemusta koristaen. Tilanne olisi kuitenkin voinut olla vieläkin huonompi sillä jäähyväislahjaksi oltiin ostettu pieni posliininen farmarilehmä ja pullo valkoviiniä.

Navettahommia

Mä pidän tästä työstä. Siinä missä ihmiset puhuu maanantain olevan piinaava päivä joka julistaa viikonlopun olevan virallisesti ohi mua harvoin edes harmittaa. Mä herään, menen navettaan jaan vasikoille heinää ja maitoa ja vähän tökin niiden naamoja ettei ne nuole kaikkea epäoleellista kalustoo. Mä siivoan vesiastiat ja nään kuinka kaikki se lika katoaa alas jätepaikkoihin ja mietin kuinka paljon puhtaampaa vettä ne naudat nyt saa. Lähinnä kaikessa mitä tekee sen huomaa että on tehny hommia.

Sitä siivoaa parret, lapioi lisää kuivikkeita tai vaikka pesee traktoria sitä saa sen ahh nyt näyttää paremmalta fiiliksen, sen saman joka tulee kun lauantai aamuisin päättää imuroida ja kattoo kuinka kaikki ne villakoirat katoaa imurin sisään.

Mä suihkutan desifoivaa sprayta kipeän vasikan napanuoraan, ajan avantilla sokerijuurikkaita apevaunuun ja pyyhin likaisen utareen ennen lypsyä hyräillen hyväntuulisesti vanhoja iskelmiä koko prosessin läpi. Mä voin mielestäni olla aika varma että mun uravalinta on aika nappiinsa valittu.

Pieniä tarinoita pieneltä ihmiseltä

Ne pinos pellolle nuotion vanhasta puusta. Me laitetiin vaahtokarkkeja pieniin tikkuihin. Niihin jotka on liian pitkiä cocktail tikuiks mutta liian pieniä grillaukseen. Se tuli poltti sormia, me nostettiim vanha ovi nuotion ja ittemme väliin. Se autto, ovi palo, saatoin nauraa.

Tein postikorttini valmiiksi. Piirsin pieniä porsaita ja pari nautaa. Väkersin niitä päiviä, ja vein ne illalliselle.

"There is pig in this one, this one I made with the watercolours"

Esittelin niitä myös huoneeni ovella. Esittelin ihmisille joita ei kiinnosta. Onhan ne hienoja.

Käytiin ratsastaa. En oo ennen sitä tehny. Naapuri tuli taluttaa mun hevosta. Se kyseli usein onko mulla kaikki hyvin. Nyökkäilin. Hukkasin toisen jalustimen ja hevonen pillastu. Juoksi ympyrää. Istuin selässä ja pidin tasapainoo. Mua ei pelottanu. Säikähin joo mutta ei pelottanut. Istuin, odotin ja jatkettiin matkaa. Naapuri kyllä kysy halusinko palata mutta musta tuntui okeilta.

Olla kuin kotonansa

Kolme viikkoa tanskassa. Sen se minulta vei. Kolme viikkoa asettautua kodiksi. Siinä missä ekana viikkona sitä kykeni illalla luettelemaan sormilla kaikki puheenaiheet joihin oli päivän aikana kommentoinut jotakin, vaikkakin vain yhdellä sanalla nyt ei ole toivoakaan pysyä mukana laskuissa. Siinä missä aiemmin puhuminen tuotti vaikeuksia koska lausuminen hermostutti huomaan jo välillä sanovani liikaakiin. Joskus jopa jupisevani. Aiemmin en uskaltanut jatkaa kekustelua peläten olevani töykeä erimielisyyksien edessä mutta nyt uteliaisuus on taas vetävä osapuoli.

Sopeutumisesta on meille tehty täällä kaikin puolin helppoa. Meidät on kutsuttu kaikkialle mukaan ja sulautettu perheen arkeen vailla varautumista. Hosteille on täysin itsestään selvää että osallistumme perheenjäsenten syntymäpäiväjuhliin ja  tulemme mukaan naapuristossa tapahtuvaan openhouse tilaisuuteen tai karjanäyttely/huutokauppaan. Se on hyvä.

Vaikka pidän itseäni jo lievästi matkusteluun tottuneena henkilönä eikä lentokentälle meno aiheuta enää samassa määrin stressiä olen huomannut että tullessani asumaan toisen taloon, syömään toisen ruokaa, käyttämään toisen pesuaineita ja jopa lainaamaan vessapaperin huomaan tietyn viehätyksen vetäytyä kuoreen ja pysyä kohteliaana. Välttää erimielisyyksiä. Mutta niin ei saa kaikkea, sitä pahainta tästä irti.

3 viikkoa. Se minulta on mennyt vääntäytyä ulos kohteliaasta kuorestani ja aloittaa olla taas minä.